Askel kerrallaan takaisin elämään – Ilpon tarina toipumisesta
Elämäni Kurikassa oli pitkään hyvällä mallilla: työ varastoesimiehenä LVI-tukkuliikkeessä, vapaa-aika palokuntatoiminnassa ja oma rauhallinen koti. Kesällä 2024 kaikki muuttui.
Oli heinäkuu, ja kesäloma häämötti. Perjantai-iltapäivällä kuume nousi, ja pian ranteisiin ja nilkkoihin hiipi outoa kihelmöintiä. Ajattelin vielä, että kyseessä on kesäflunssa – ehkäpä korona. Viikonlopun aikana tilanne kuitenkin paheni nopeasti: tasapaino petti, kaksoiskuvat ilmestyivät näkökenttään, nieleminen vaikeutui, ja sunnuntaiaamuna kävelyyn tarvittiin jo seinien tukea. Ilmajoen päivystyksessä lääkäri lähetti minut välittömästi ambulanssilla Seinäjoelle.
Sairaalassa tilanne romahti. Hengitys vaikeutui, ja minut nukutettiin. Heräsin viikon kuluttua tietämättä kunnolla, mitä oli tapahtunut. En pystynyt liikuttamaan mitään muuta kuin kulmakarvoja ja varpaita. Kuulin ja ymmärsin kaiken, mutten voinut reagoida mitenkään. Diagnoosiksi selvisi harvinainen neurologinen sairaus, Guillain-Barrén oireyhtymä. Toipuminen olisi mahdollista, mutta veisi kuukausia.
Sairaalajakso kesti yhteensä neljä kuukautta. Siihen kuului viikko teho-osastolla nukutettuna, kuukausi teho-osastolla, kuukausi tehovalvonnassa ja kolme kuukautta vaativalla kuntoutusosastolla. Siellä kuntoutus alkoi heti: toimintaterapia, fysioterapia ja puheterapia olivat arkeani jokaisena arkipäivänä. Kun siirryin kuntoutusosastolle syyskuun 10. päivänä, olin vielä täysin vuodepotilas. Joulukuun 13. päivänä kotiutuessani kävelin omin jaloin.
Toimintaterapia – tuki arkeen ja mieleen
Yksi tärkeimmistä tukipilareista kuntoutumisessani on ollut toimintaterapia. Aloitimme viikko kotiutumisen jälkeen ja olemme siitä lähtien tavanneet säännöllisesti torstaisin. Terapia on ollut Kelan järjestämää, ja jo ensimmäisessä tapaamisessa laadimme yhdessä suunnitelman: keskitytään niihin asioihin, jotka ovat heikoimmillaan, ja edetään pienin askelin.
Koska ylävartaloni ja käteni olivat erityisen heikot, aloitimme niiden vahvistamisesta. Kävimme kuntosalilla, mittasimme puristusvoimaa ja harjoittelimme sorminäppäryyttä. Viikko toisensa jälkeen huomasin kehitystä – kädet nousivat korkeammalle, tavarat pysyivät paremmin käsissä. Jokainen pieni edistysaskel toi toivoa ja uskoa.
Toimintaterapialla on ollut valtava merkitys myös henkisesti. Hyvä yhteys terapeuttini kanssa syntyi heti, kuin olisimme tunteneet vuosia. Torstaista tuli viikon odotetuin päivä. Tapaamiset eivät olleet vain harjoittelua, vaan hetkiä, joissa sai puhua, nauraa, purkaa mieltä ja tuntea itsensä kohdatuksi. Välillä pelasimme korttia, välillä istutimme kukkia hautausmaalle ja kävimme torilla jäätelöllä – pieniä tekoja, jotka toivat valtavasti voimaa.
Toimintaterapeutti Essi Ihanamäki kuvaa kuntoutuksen tavoitteita näin: tärkeintä on, että arjen toiminnot sujuvat mahdollisimman normaalisti – ilman ylimääräistä ponnistelua. Kun hienomotoriikka vahvistuu, arjen tekeminen nopeutuu ja helpottuu.
Edistymistä on arvioitu käytännön tilanteissa: kaksikätisessä ruokailemisessa, pukeutumisessa (erityisesti nappien ja vetoketjujen kanssa), hygieniasta huolehtimisessa ja vaikka kaupassa käymisessä.
Taustalla on paljon harjoittelua. On treenattu otevoimaa, sorminäppäryyttä, yläraajojen liikelaajuuksia ja voimaa yleensäkin. Näitä harjoituksia on nivottu yhteen arjen askareiden kanssa – juuri sellaisten, joissa tarvitaan sekä käden voimaa että näppäryyttä.
Kuntoutuminen jatkuu – haasteista huolimatta
Vaikka fyysinen toipuminen on edennyt hienosti, elämä ei ole palannut täysin entiselleen. Työpaikalla on ilmennyt epävarmuutta – työnantaja ei välttämättä pysty tai halua tarjota kevennettyä työtä, vaikka lääkäri suositteli asteittaista paluuta. Tämä on ollut kova paikka. Työhalu ja motivaatio ovat olemassa, mutta mahdollisuudet palata töihin ovat vielä auki.
Myös taloudelliset haasteet painavat. Sairaspäivärahalla yksin omakotitalossa asuminen ei ole helppoa, ja entinen kahden työn arki vaihtui yllättäen pienituloiseksi kuntoutumisajaksi. Olen kuitenkin hakenut apua, keskustellut sosiaaliviranomaisten kanssa ja jättänyt hakemuksia Kelalle. Odottaminen on raskasta, mutta yritän luottaa siihen, että asiat järjestyvät.
Toivoa ja tulevaisuutta
Vaikka sairastuminen oli järkyttävä kokemus, olen siitä avoimesti puhunut niin ystäville, lehdissä kuin omaisten illoissa. Tämä ei ole häpeä, tämä oli arpa, joka osui minuun. Mutta sen jälkeen olen myös saanut kokea, kuinka keho ja mieli voivat toipua.
Toimintaterapia on ollut tässä prosessissa valtavan tärkeässä roolissa. Se on vahvistanut sekä fyysistä toimintakykyä että antanut henkistä voimaa. Terapeuttisuhde on ollut minulle kuin tukikeppi, ei ainoastaan liikkumisen tueksi, vaan myös elämänhallinnan tueksi.
Tämä vuosi on ollut rankka, mutta myös opettavainen. Olen kiitollinen kaikesta tuesta, mitä olen saanut läheisiltäni, terapeuteilta ja hoitohenkilökunnalta. Tiedän nyt, että en ole yksin – ja että pienin askelin voin kulkea kohti uutta arkea.
