Junioriurheiluun kuuluu monta eri laija

Psyykkisen kehityksen tukeminen tulisi olla oleellinen osa junioritoimintaa lajissa kuin lajissa

Psykologia

Urheilu herättää suuria tunteita. Moni liikuntaa tavoitteellisesti harrastavan lapsen vanhempi joutuu pohtimaan, miten tukea lastaan kilpaurheilun maailmassa, jossa voitto ja häviö ovat läsnä jo hyvin nuoresta iästä alkaen.

Ei ole epätavallista, että tunteet nousevat vanhemmillakin herkästi pintaan. Lapsen epäonnistuessa voi pettymys tuntua vanhemmastakin suurelta. Myötäeläminen ja lapsen pettymyksen vastaanottaminen on tärkeää, mutta toisaalta vanhemman pitäisi pystyä tukemaan lapsen itsetuntoa niin, että urheilu ei ole kaikki kaikessa.

Monille vanhemmille ovat tuttuja tilanteet, joissa kotona yritetään keskustella rakentavasti epäonnistuneesta harjoituksesta tai kilpailusta ja lopulta sekä vanhemmat että lapsi huutavat toisilleen pää punaisena. Miten tässä näin pääsi käymään?

Lapset vertaavat luonnostaan itseään muihin

nuoria jalkapallonpelaajia

Urheilu perustuu lähes aina jonkinlaisen tuloksen tai suorituksen mittaamiseen lajissa kuin lajissa. Vaikka liikuntaa voi harrastaa tähtäämättä kilpailuihin, on liikuntaharrastuksissa erityisen vaikea välttyä vertaamasta itseään muihin.

Jo hyvin pienet lapset tekevät luonnostaan havaintoja itsestään ja toisista lapsista, ja jo taaperoikäiset lapset osaavat kommentoida ikätovereiden liikunnallisista taidoista. Vertailu itsen ja muiden välillä on välttämätön osa lapsen oppimista ja kognitiivista kehitystä.

Kun lapsi alkaa harrastamaan liikuntaa, voi toiminta muuttua tavoitteelliseksi jo alle kouluikäisten lasten kohdalla. Ei ole epätavallista, että pikkukoululaisen vapaa-aika täyttyy urheiluharrastuksesta lähes kaikkina päivinä viikossa.

Tällöin voi olla riskinä, että lapsen käsitys itsestään alkaa rakentua pelkästään urheiluun liittyvien ominaisuuksien varaan.

Valmentaja on tärkeä aikuinen lapsen elämässä

Nainen ja lapsi yleisurheilukentällä

Kouluikäisen lapsen psyykkinen kehitys on useimmiten sellaisessa vaiheessa, että suhteet ikätovereihin alkavat muodostua yhä tärkeämmäksi. Kilpaurheilua harrastavan lapsen elämässä on tyypillistä, että hyvin menestyviä kilpakumppaneita ihaillaan ja heidän kanssaan halutaan ystävystyä. Toisaalta voi olla riskinä, että heikommin menestyvät lapset jäävät syrjään ystävyyssuhteissa.

On erittäin tärkeää, että urheiluseurojen junioritoiminnassa huomioidaan kaverisuhteiden tukeminen, joka ei saisi olla sidottu menestykseen. Monessa seurassa on kehitetty hienoja arvoja ja pelisääntöjä, ja luodaan lasten keskuudessa me-henkeä, johon kaikki pääsevät osalliseksi. On tärkeää, että lasten suorituksia ei aina vertailla pelkästään toisiin, vaan jokaisen lapsen yksilöllisestä kehityksestä ja onnistumisista iloitaan.

Tässä lasten valmentajilla on erittäin merkittävä rooli. Kouluikäinen lapsi hakee hyväksyntää yhä enemmän muiltakin aikuisilta kuin vanhemmiltaan, ja valmentajan sanomisilla sekä tekemisillä on suuri merkitys lapsen itsetunnon kehittymiselle.

Psykologit osaksi junioritoimintaa

Psyykkinen valmennus alkaa olla Suomessa tuttua huippu-urheilun tasolla. Pitäisin kuitenkin tärkeänä, että urheiluseurojen toimintakulttuuri kehittyisi yhä edelleen siihen suuntaan, että psyykkisen kehityksen tukeminen kuuluisi oleellisena osana junioritoimintaan lajissa kuin lajissa.

Tasapainoinen ja hyvinvoiva lapsi kun omaa parhaat edellytykset myös kehittyä kilpaurheilijana. Lasten kanssa työskentelevillä psykologeilla olisi varmasti annettavaa suomalaiseen valmennuskulttuuriin jo varhaisessa vaiheessa.

Ei ole riittävää, että mentaalivalmennus tulee mukaan vasta aikuisiässä, jolloin ihmisen psyykkiset rakenteet ja minäkuva ovat ehtineet muodostua melko pysyviksi. Lisäksi tärkeää on huomioida, että jokaisen lapsen kehitys on yksilöllinen, ja lapset voivat olla hyvin erilaisia siinä, millaista psyykkistä tukea he tarvitsisivat kehittyäkseen urheilijana.

Kirjoittaja on kehitys- ja kasvatuspsykologian erikoispsykologi, entinen kilpaurheilija ja äiti.